Ideat ruokkivat toistaan

Huomaan itsessäni sellaisen piirteen, että saan jostain idean ja se poikii taas miljoona maailman parasta ideaa lisää.

Eilen varovasti esitin valmentajalle, että harava täytyisi saada roikkumaan keittiöön. No ei se tietysti ihan viisaana pitänyt, ainakaan ensialkuun. Mutta ilmeisesti idea oli toteuttamiskelpoinen, koska tänä aaamun keittiöön kiikuttamani rautaharava oli hävinnyt ja kohta se oli olikin roikkumassa tiiliseinän edessä - aivan kuin ikipäivät olisi siinä ollut.

Tietysti sitä oli ensin pitänyt lyhentää, porata reikää, laittaa rengasta, kattoon koukkua, mitata sopivaa korkeutta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Mutta hyvä idea, "helppo" toteutus ja loistava lopputulos!

Se varsinainen big idea tähän viikonloppuun oli vanhat puusukset, joiden kaipuuta naputtelin sosiaaliseen mediaan. Perjantaina kaikkiin toiveisiini vastattiin, kun työkaveri toi työmaalle aivan viimeisenpäälle sukset ja sauvat - juuri tarkoitukseeni sopivat.

Toki oli selvää, että kaikkitietävät myyntimiehet keksivät viikonlopun saatesanoiksi kaikkea alkaen hyvistä hiihtokeleistä pitovoidevinkkeihin. Ja perjantaihuumassa innostuin minäkin laittamaan valmentajalle tekstiviestiä kotiin lähtiessäni, että "tulossa hiihtämään". Johon sain vastauksen, että "nyt ei kyllä ihan ymmärrä".

Se perjantai-ilta siinä sitten menikin latua tehdessä rantasaunalle ja arpomista, että kumpika tapa olisi tehokkaampi etenemiskeino vuoro- tai tasatyöntö. Luistelutyyliä en sentään arvannut edes yrittää - mitä siitä olisi naapuritkaan sanoneet...


Se, mitä suksista lopuksi tulee, niin idea on tehdä niistä hyllyt hallin seinälle, johon laitan sitten kaikki pikkukehykset vaihtuvaksi taidenäyttelyksi. Voi kuulostaa erikoiselta, mutta voin sanoa, että niistä tulee aivan loistavat ja takuulla persoonalliset.

Se, mitä suksisauvoista keksin, koska niiden saaminen tuli ihan yllätysbonuksena, niin teen niistä sellaiset maalaistyyliset tikarappuset, joihinka sitten ripustan milloin mitäkin - esim. villahuivit, shaalit, laukut jne...

Hyllyidean esitin valmentajalle eilen ja tänään kerroin, että mitä niistä sauvoista sitten tehdään. Ja arvaatteko mitä sain vastaukseksi?

Valmentaja sanoi vaan, että "Okei".

Kyllä minua nauratti - näin helppoa reittiä ideasta toteuttamiseen ei ole nähty kuuna päivänä. Ilmeisesti esitin asiani aivan oikea-aikaisesti valmentajan ollessa sopivan rennossa mielen tilassa.

Että tällaista väsäystä ja ideointia täällä Rantavaarassa. Oikein itseänkin jännittää, että mikä idea se sitten seuraavaksi tulee mieleen....

Kaikkea kasvimaalta

Jos allekirjoittaneelle olisi joku sanonut muutama vuosi sitten, että höyrähdän Rantavaarassa viljeylyshommiin - niin mahat vääränä olisi naurattanut. Ystävä totesi tänä kesänä kuultuani innostuksesta sosiaalisessa mediassa "että olipas yllättävää" johon vastasin, "niin minustakin:)"

Mutta niinkuin kuvasta näkyy, niin esimerkiksi tomaatit viihtyvät jostain syystä älyttömän hyvin talon seunustalla. Niiden piti olla pikkuisia kukkaruukussa kasvatettavia taimia, mutta nämä huitelevat jo minunkin pään yläpuolella eli yli puolessatoistametrissä. Tomaattien piti olla kirsikkatomaatteja, mutta nämä ovat jo kohta nyrkin kokoisia. Vissiin sitten viihtyvät.

Viljelyslaatikoissa kasvaa hernettä, kesäkurpitsaa, retiisiä, sipulia, persljaa, tilliä, porkkanaa, salaattia, rucolaa ja punajuuria. Lisäksi ämpäreissä sikiää siikliä.

En ymmärrä, miksi ei kukaan huomannut sanoa minulle, että pistä kuule Pipsa vaan kaikkea maahan - kyllä ne siellä kasvaa. Jos olisin ikinä tiennyt olevani tällainen viljelyspeukalo olisin takuuvarmasti innostunut tästä aikaisemminkin.

Mikä olikaan lomalla ihaninta kuin se, että aamulla haet leivän päälle vihreät suoraan kasvimaalta ja ruoan kanssa kaikki kasvikset tulee omasta maasta eikä paikallisen koo tai äs marketin hyllyistä.

Jotenkin alkaa tuntua perustellulta se toivekuva, että olisin viininviljelijänä jossain Toscanan tuolla puolen. Valmentaja valmentaisi paikallista lentopallojoukkuetta ja minä hoitelisin viljelmiä ja maistelisin päivät pitkät tammitynnyreistä täyteläisyyspitoisuuksia. Itaisin istuttaisiin, auringonlaskun aikaan, takorautatuoleilla maistelemassa viimeistä satoa ja miettimässä sitä, että mitä kaikkea sitä on päivän aikana saatukaan aikaan.

Onneksi on haaveita.

Ja mistäpä sitä koskaan tietää mitkä kaikki asiat toteutuvat, joskus uskomatonkin voi muuttua todeksi - kuten esimerkiksi ämpäriperunat ja niiden maistuva sato. Eihän niihinkään kukaan oikeasti voinut uskoa!!

Letkeää lentopalloilua

Yksi tekstiviesti sai sunnuntaipäivälle aivan toisen suunnan. Olimme tulossa ykköset päällä rippijuhlista ja kutsu kuului pelaamaan; mitäpä muuta kuin lentopalloa. Eihän siinä sitten kahta sanaa; ykköset kaappiin ja pikkupäikkäreiden jälkeen Mäkelän Ranchille.

Odotimme kepeää palloilua, mukavaa sanailua ja yhdessäoloa ystävien kanssa. Sitä saimmekin ja paljon muuta.

Näennäinen kepeys oli poissa, kun pilli soi. Kaikki keskittyivät suorituksiinsa täysipainoisesti ja ainoa ajatus oli voittaa keinolla millä tahansa.

Vastapuolen joukkue nosti tämän tästä verkkoa, piirsi takarajaa uudestaan ja käytti kaikki mahdolliset taktiset aikalisät, ampiaisen pistot ja muut mitä monenlaisemmat henkiset psyykkaukset -vain ja ainoastaan voiton tähden. Armoa ei siis annettu.

Tapana ei ole tietenkään antaa periksi, joten kolmen kokolailla pystyyn hävityn erän jälkeen, peliä ei ollut tarkoituskaan lopettaa. Näillä kulmilla, kun ei ole tapana pelailla vaan yhtä peliä; täällä taotaan tasan niin kauan, kun viimeinenkin pelaaja horjuu tolpillaan.

Voitimme vastapuolen tyrmistykseksi pari seuraavaa erää, vaikka minusta välillä tuntui, että minä vain olin liikenneympyränä muiden sinkoillessa ympärilläni sinne ja tänne.

Auringon jo painuessa mailleen; me pelasimme tietysti edelleen.

Muissa pelaajissa en nähnyt väsymyksen merkkejäkään. He syöksyivät tuulen nopeudella pallojen perään, yltyivät huikeisiin yksilösuorituksiin ja silmin nähden nauttivat joka sekunnista. Loppuunsa trimmatut ruskettuneet lihakset kiilsivät kilpaa auringon kanssa ja oli kuin katsoisi kotimaisia Baywatcheja.

Oma lihastoni taas huusi halleluujaa, tukkani muistutti vanhaa lankamoppia ja pelipaitani ei heilunut ilmavasti tuulessa, vaan oli liisteröitynyt hikiseen ihooni tiiviisti kiinni. Kieli oli kiinni kitalaessa ja hymyni oli vain aavistus irvistyksestä. Liikkeeni oli lähinnä väkinäistä yrittämistä eteenpäin ja myönnän, ettei mikään riipaise enemmän kuin, että pallo putoaa alle puolen metrin päähän - enkä minä ole ehtinyt edes ajatellakaan liikahtamista.

Saunakutsu viimeisen erän jälkeen tuli enemmän kuin tarpeeseen. Muiden kirmatessa saunalle, gasellimaisin kevein askelin; sain itseni töin tuskin raahattua kuistille. Hetken huilaamisen jälkeen vilvoitteleva tuuli irroitteli paitaa ihostani, kylmä juoma huuhteli sisintäni ja huomasin elimistöni osoittavan pikku hiljaa henkiinjäämisen merkkejä.

Tiedän, saunomisesta huolimatta, että huominen päivä tuo tullessaan kipeitä lihaksia paikoissa, joita en edes muistanut olevankaan. Kankeaa liikkumista, helliä käsivarsia, jumiutuneita pohkeita ja jomotusta päästä varpaisiin. Mutta kaikesta kivusta ja särystä huolimatta kaikki oli varmasti sen arvoista ja enemmänkin.

Lentopalloilu on parasta yhdessäoloa ystävien kesken. Kiitos mukavasta illasta.

Uida sorsien kanssa

Kaikki tietää elokuvan Tanssii Susien Kanssa - Rantavaarassa spektaakkeli on nimeltään - Uidaan Sorsien Kanssa.

Kovasti kesyyntynyt sorsaperhe (äiti ja seitsemän poikasta) ei vähästä hätkähdä, vaan uiskentelee rantavedessä ja päästää ihan viereen uimaan. Ilmeisesti ovat ymmärtäneet, että minusta ei ole tosiaankaan vaaraa kellekään.

Äitisorsa kaitsee omiaan ja vain silloin, kun Osku-kissa tulee laiturille - silloin se vähän hermostuu. Sen verran äänekäs ja pelottava on komentaminen, että meidän suuri saalistajakissamme pakenee laiturilta kohtuullisen rivakasti.

Taakse ovat jääneet ne ajat, kun Oskukin toi nuoruuden innolla yhtä sorsanpoikaa ylös pihaan saakka. Se on varmaan juuri se THE SAALIS, minkä Osku muistaa lopun ikäänsä.

Niinkuin kuvasta on pääteltävissä rantamme on rauhan ja hiljaisuuden tyyssjia. Laiturikin saa elää ihan omaa elämäänsä. Mielestäni se on huomattavasti persoonallisempi, kuin sarjatuotantona tehdyt liplap-systeemit.

Sitten, kun laiturin aika jättää - niin jospa sitten näemme taas Aakkojärvellä juhannuskokon.

Kyllä sellainenkin kerran on nähty. Naapureiden kanssa tehtiin (siis valmentaja teki:) lautan keskelle järveä ja siitä tuli niin hieno kokko ettei ikinä. Tosin valmentaja ja naapuri oli sen urakan jälkeen niin poikki, että sen jälkeen ei ole moista Juhannushumua meidän järvellä nähty. Taisi olla aika kova urakka; tai ehkä liiankin kova.

Kesä kulkee kulkuaan ja sorsat kasvavat. Sitä en ymmärrä, kun valmentaja puhuu ilmaisista paisteista......ei kai kukaan nyt meidän kotisorsia lähde syömään - Herranjumala sentään.

Puolimatkan krouvissa

Sadepäivä antaa lomalla juuri sopivasti lupaa lukea ja kirjoittaa. Loman ollessa puolimatkassa sitä on aikaa tuumia, että mitä sitä on oikein saanut jo aikaan.

Lomallahan on nimenomaan kiva saada jotain aikaiseksi.

On tehty kasvimaat ja onnistuttu myös kasvattamaan jotain. On tehty "ei tule kestämään"-portaat, jotka kestävät kuitenkin. On tehyt huomala-aitaa, raivattu pihaa, pesty mattoja, pidetty juhlia, perattu rantaa lumpeista, on valvottu myöhään ja nukuttu pitkään (siis allekirjoittanut harrastanut sitä nukkumista).

Olen lisäksi lukenut, kirjoittanut, kuokkinut, istuttanut, laipioinut ja sisustanut. Olen tehnyt kahdessa viikossa kaikkea sitä, mitä olin ajatellutkin.

Olen siis onnellinen tämänpäiväisestä sateesta huolimatta.

Pieni sade ei todella haittaa, sillä muistan myös niitä kesiä, kun Rantavaarassa satoi solkenaan ja ihan jokaisessa muussa maan kolkassa paistoi. Sadekesinä ajattelin, että riisinviljely olisi ollut ainoa oikea vaihtoehto, jos olisin halunnut jotain kasvattaa. (sitä en siis tehnyt - eihän se silloin ollut niin trendikästäkään)

Mitään muita kenkiä oli sadekesinä turha edes ajatella, kuin kumisaappaita. Ja mitkään hait eivät todella riittäneet, vaan sellaiset pitkät nokialaiset olivat ainoat toimivat. Kaikille ostettiin uudet saappaat, mutta minä sain mennä Anssin vanhoissa kumppareissa, koska minulla on perheen pienin jalka. Anssin kumpparit olivat vaan niin isot, että kaksi jalkaa mahtui yhteen, joten sinä kesänä kulkemisessa tasan kaksi vaihtoehtoa; joko pompin yhdellä saappaalla tasajalkaa tai kompuroin kahdella. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ollut järin mukava.

Sadekesinä Anssi oli pakko pitää pelastusliiveissä yötäpäivää; muuten poika olisi ollut päällään joka purossa. Anna-Liisa osasi uimataitoisena jo kroolata sen verran, että sai mennä miten tykkäsi. Valmentaja, joka ei uimisesta niin perusta souteli kanootilla hakemaan päiväpostit laatikosta, jotka olivat näppärästi minigrip pusseissa, etteivät kastuisi. Niinä talvina meillä pakastettiin hirveästi kaikkea, kun pusseja oli alakerta pullollaan.

Aamuisin jännitysmomentti oli se, kun katsoi ikkunasta, niin näkyikö vettä vai puita. Jos valinta päättyi ensimmäiseen, niin silloin ei uskaltanut edes ikkunoita avata koko kesänä. Muuten olisi täytynyt vuokrata Rantavaaraa kolmikerroksisena uimahallina. Liukumäellä olisi päässyt rantasaunalle löylyihin ja vasta sillä seitsemännellä aallolla takaisin.

Näitä sadekesän kosteita muistoja, kun ajattelee, niin kyllähän tämä kesä on kahtena kuluneena viikkona ollut loistava. Jopa niin loistava, että ilman sadetta pelargonien tilalle olisi jo valmiiksi kannattanut ostaa vain kuivakukkia. Jotenkin minusta tuntuu ja on ehkä vähän näyttänytkin siltä, että olen enemmänkin sellainen hyötykasviviljelijägeeneillä varustettu ihminen.

Kaikki yllättävästi kasvaa ja esimerkiksi kesäkurpitsa ja herne olisi ehdottomasti kuulunut pellolle, eikä viljelyslaatikkoon. Sen verran ne rönsyävät nyt yli äyräiden. Peruna on ollut pieni pettymys, sillä yhdestä varresta tuli kolme perunaa, joten sulassa sovussa päätimme valmentajan kanssa, että ehkä ne kahdeksan muuta vartta saavat vielä kasvattaa mukuloitaan.

Tomaatti, jonka piti olla minikasvuista, on jo kohta ylitse allekirjoittaneen. Positiivista on se, että se kukkii ja varret ovat käsivarren vahvuiset. Ehkäpä niitä tomaatteja pitää sitten katon rajasta lähteä poimimaan, jos niitä joskus tulee. Ja jos koko on yhtään verranollinen kasviin, niin yhdestä tomaatista saa ruokaa koko kylä. Ensi syksynä keräänkin sitten innostuneesti erilaisia tomaattien säilöntävinkkejä.

Tulevasta kahdesta lomaviikosta odotan edelleen samaa lokoisaa oleilua ja aurinkoa. Työasiat ovat pysyneet tallelokerossa ja myönnän, että vain ihan pikkuisen on tullut mietittyä, että miten siellä pärjätään. Mutta olen sitten kovettanut tunteeni, enkä ole asiaa lähtenyt kyselemään.

Joten näillä eväillä seuraavaa kahta viikkoa kohti.

Humalan hakua

Toiset hakevat humalansa kaupasta; meilläpäin sitä haetaan pusikosta.

Villiintynyt humala sai uuden kasvupaikan, kun käteväkäsinen valmentaja rakensi, extemporee, rantapajuista ristikkoaidan. Humala oli jo penskottunut naapurin puolelle ja hätäpäissään kiipeli jo puissakin. Pienellä hikisellä ohjauksella se luikertelee nyt meidän pajuristikossa ja kohta siinä on sellainen viherseinämä, jonka kuva kannattaa lähettää Land et liivetin puutarhakilpailuihin pokaaleja pokkaamaan.

Humalaseinä johdattaa kulkijat kätevästi puutarhalle, jonne kuljetaan allekirjoittaneen itse tekemiä maaportaita pitkin; olen niin jumalattoman ylpeä niistä. Valmentajan mielestä ei tule menestymään, ne portaat siis, mutta hyvinpä ovat siinä tönöttäneen jo toista kuukautta hellettä ja myrskyjä uhmaten. Että kyllä sitä täälläkin osataan.

Reunustin portaat kivillä ja ratapölkyillä ja voin kertoa, että oli se vaan hiukan hikistä hommaa sekin. Kannatti kuitenkin, sillä jokaikinen aamu, kun haen salaattia leivän päälle, niin on se vaan kiva pompotella portaita pitkin, kun kiertää kilometritolkulla peltojen kautta.

Ja mitä tulee kasvimaihin, niin voin kertoa, että satoa tulee niin että riittää. Retiisiä on istutettu jo uuttakin, kuten myös persiljaa. Sipulit kasvavat, tilli rehottaa, kesäkurpitsat ja herneet vierekkäin kilpailevat siitä kumpika kasvaa korkeammaksi. Reikärucolaa on syöty joka varjeltu päivä ja punajuuria ja porkkanoita odotetaan vesi kielellä.

Ämpäriperunat kasvavat sitä kyytiä, että olisi varmasti pitänyt valita saavit istutuspaikaksi. Pikkuisen on pelottanut, että jospa ne kasvattaa vartta vaan, mutta tuuppasi kätensä rohkeasti multaan ja kertoi, että "Kyllä siellä jotain kasvaa. "

Voi tätä viljelijän onnea!

Vähän piti kyllä tiristää kyyneltä, kun harvensin porkkanaa ja retiisiä. Sydäntä särki heittää hyviä alkuja pois, mutta vain vahvat elävät kasvimaillakin.

Ensimmäinen lomaviikko on takana ja nyt on sellainen tunne, että olen ollut lomilla jo ikäkauden.

Elämä on silkkaa nautintoa päivästä toiseen. Skool kesälle ja aurinkoisille päiville. Juuri "tään tyylisestä elämästä" olen koko talven haaveillut.

Heräämisiä ja heinäseipäilyä

Yksi monista ideoistani on nyt toteutettu.

Sain ystävänlahjaksi Juhannuksen kantissa kolme heinäseivästä ja olin tästä enemmän kuin innoissani; kaunis kiitos Eijalle.

Näytin valmentajalle minkälaisen telineen halusin amppelilleni ja lopputulos näkyy nyt kuvassa. Käsittelin heinäseipäät värittömällä puuöljyllä ja niistä tuli upeat. Maalatessani niitä oli ihan pakko hiukan vaan fiilistellä, että miltä tuntuisi ottaa sellaiset Pitkämäki-inberimäiset ristiaskeleet ja kajauttaa "keihäs" sataan metriin.

Kyllä minuakin nauratti.

Totta puhuakseni en uskaltanut edes koittaa. Tiellepäin kiskaistessa takuuvarmasti juuri silloin tulisi maitoauto ja Iltasanomien lööpissä olisi kuva keihästetystä autosta tyrmistyneine kuskeineen. Järvelle päin ei tietenkään voisi heittää, koska kuka sitä keppiä sieltä syvyyksistä sitten uisi. Naapurin suuntaa ei voinut ajatellakaan; pieniä lapsia ja kaikkea. Suotta vaan pelästyisivät, kun puuölystä kiiltelevä keihäs suhisten lentäisi heidän kattonsa yli.

Olisin halunnut seipäät samoin tein telineeksi, mutta öljyn piti kuulemma antaa kuivaa ensin. Tylsää.

Kuivumisajalla haettiin valmentajan kanssa paikallisesta rautakaupasta köyttä ja sitten nukuttiin vielä yksi yö, kunnes aamutuimaan päästiin varsinaiseen työn touhuun. Minä kannoin seipäät talon nurkalle ja pidin tiukasti köyttä juuri niin kireällä kuin käskettiin ja juoksin hakemaan sitäsun tätä leikkuria ja muuta vempelettä, ennen kuin komistus oli täydellinen.

Kyllä me olimme sitten molemmat ihan poikki sen urakoinnin jälkeen; minä ja valmentaja.

Silloin, kun minulla on mielekästä tekemistä (kuten esim. tämän heinäseiväshässäkän tekeminen) herään kuin tikka. Silloin, kun taas sitä vastoin ei ole mitään meneillään; silloin on ihana nukkua aamulla pitkään.

Tässäkin asiassa valmentaja ja minä olemme tyystin erilaisia.

Tänä aamuna oli juuri sellainen ei mielekkään tekemisen aamu ja käänsin kylkeä, kun valmentaja lähti aamujumppalenkkiterveyssysteemeilleen. Juuri kun olin nukahtanut uudestaan mitä makeampaan uneen kajahti alakerrasta järkyttävä huuto:

"TÄÄLLÄÄÄ ON SITÄ KAHVIA VALMIIINAAA"!!!!!!!!!!!

Herranjumala vähempikin olisi riittänyt. Sekuntia vaille sydänhalvauksen saaneena kompuroin alakertaan ja valmentaja istui terassilla suu virneessä sanoen " puoliin päiviin maataan" - puoliin päiviin???? Kello oli hädintuskin kahdeksan.

Koitin viittoa, että tuolla karjumisella heräsi naapurinkin lapset ja jokainen alta kahdensadanmetrin säteellä. Mutta ei mitään vaikutusta. Oli pakko tarrautua kofeiiniin kaksin käsin ja koittaa ravistaa itsensä hereille uuteen päivään.

Kannattaakohan kohta mennä edes nukkumaan, kun joutuu puolilta öin jo heräämäänkin....